Hejssan alla!
Vaivuin MacBookin eteen iltapuhteiksi, sillä on ollut tunteita nostattavia päiviä viimeaikoina tuolla facebookin äärellä. Rakastan rotua, joka on todella suosittu. Kasvatan rotua, joka on äärettömän suosittu.Shetlanninlammaskoira, toiselta nimeltään sheltti tai kääpiölassie. Ja ihmisiä sattuu määrältään suuren rodun pariin monenmoisia -joo antaa vaan kaikkien kukkien kukkia. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, että tämä ajatus tulee viemään enemmän aikaa, mitä alunperin olin ajatellutkaan ja siitä syystä sylkäisen ulos kaiken ajatuksen itsestäni tästä hetkestä, tältä ajalta, aiemmalta ajalta ja jostain muustakin, mistä vielä en tiedä. Tämä sielunmaisema tarvii muutaman postauksen tullakseen kokonaisena ulos. Jotta saan ulos asiat itsestäni siten, kuten haluan itseni ymmärrettävän.
Pikaluotain itseeni ja sisimpääni: olen äärettömän nopeasti innostuva elohopea, syvennyn kiinnostukseni pariin hiustupsua myöten aina, haluan "tietää tuntea haistaa ja maistaa" kaiken mikä kiinnostaa -no en sentään maistaa, viiliä tai lauantaimakkaraa en edelleenkään ole ikinä maistanut.. Paneudun intohimoni kohteeseen täysin ja tässä tapauksessa läheiset kasvattajakaverit sanoo mua "käveleväksi KoiraNetiksi", kun sukutaulut ja niissä olevat riskit jää vaan jotenkin päähän. Samoin ne hyvät ominaisuudet. Vaalin rotua, haluan oppia lisää kaiken aikaa, niin rodun historiasta kuin sukutauluissa olevista koirista -sekä myös nuorista uusista junioreista, kenestä voi tulla rodun parissa uusia hienoja yksilöitä sekä jalostamisen tahi harrastusten saralla.Seuraan siis aktiivisesti myös rekisteröityjä pentueita -jos vaikka siellä olisi syntynyt jollekulle joku ihana näpäkkä jalostukseen sopiva yksilö. Rakastan myös näitä omia karvaturreja, vaikka oikeasti meneehän niihin välillä myös hermo. Ei kaikkiin, se on tunnustettava. Mutta yks on niin sähköjänis, että on joka paikassa aina nokka edellä vaikkei tarvisi, yks nuohoaa kaikki ruokakupit ja nuuskii kaiken mitä vois syödä -juuuuu myös pihalla.., yks yrittää pomottaa muita, yks elää ihan omaa veteraanielämää kuningasiän äärellä, kuten hallitsija saakin ja yks on välillä niin herkillä, että ei mitään rajaa. Ja yks muuten vaan kiljukaula. Silleesti lyhyesti nuo huonot puolet. Ja silti tässä laumassa on yksi hemmetin hyvä jalostuskoira sukupolvesta toiseen, valioita sekä näyttelyiden että harrastusten saralla, yks multivalio, kaks muuten vaan Suomen näyttelymuotovaliota, yks pentu, yks upeaa jälkeä antava jalostusuros ja yks ihanainen kotikoira muuten vaan. Meidän lauma on kaiken lisäksi vaihtuva lauma. Mun koiria asuu sekä tyttärellä että ystävillä sijoituksessa tai yhteisomistajuudessa Pohjois-Suomessa, elikkä meillä on välillä lauman kokoonpano vaihtuva, välillä 7 välillä jopa 10 -riippuen ollaanko menossa näyttelyyn vaiko astuttamassa narttua jne. Ja oikeasti kaikki tulee toimeen keskenään, niin koirat kuin kissatkin. Jokainen sijoitus- tai yhteisomistajuuskoira tulee meille aina kuin lomalta kotiinsa, mikä on äärettömän tärkeää. Meillä on kotona olevasta laumasta suurin osa vanhoja koiria ja olen sijoittanut narttuja nuoresta polvesta, kun itse koen, että talon neliöt, koirille annettava aika, harrastukset, puoliso, oma työ, lapset ja kotiin annettava hoitoapu määrää sen montako koiraa voi olla. Mie en kasvata talossa olevaa koiramäärää loputtomiin juuri noista edellämainituista syistä, koska haluaisin pitää koirat hyvässä kunnossa sekä liikkumisen, aktiviteettien että turkinhoidon myötä. Enkä mie laita vanhoja koiria kiertoon sen jälkeen, kun ne on tehneet oman jalostusuransa - mummot saa elää meillä elämänsä loppuun saakka rakastettuina prinsessoina ja pojat kuninkaina -niin kauan kun niissä henki pihisee. Agnes ei ole ollut edes jalostuskoira, mutta se on meille niin äärettömän tärkeä osa perhettä, että sanat ei edes riitä sitä kuvaamaan. Niin minulle ja Jarille kuin myös meidän tytöille. En voisi ikinä kuvitella, että jompi kumpi asuisi jossain muualla. Loppu vuonna Jade jäi hoitoon poikansa perheeseen ja oltiin perheen kanssa sovittu, että Jade saa olla nyt siellä pidemmän aikaa.. Noh, varmaan mummukka tajusi asian juonen ja kuseskeli lattialle niin monta kertaa, että viikonloppuvisiitti oli tosiaan vain viikonloppuvisiitti, eikä yhtään pidempi. Voi hupsu!
Koirat on tosiaan mulle henki ja elämä, en voisi kuvitellakaan eläväni ilman ainuttakaan koiraa. Ja kasvattamisesta on tullut toinen henkireikä, en voi käsittää, miten kovin aina hullaannun pennuista, mitä meille syntyy. Ja sama homma on koiranäyttelyt. Se on vaan sitä jotain mitä rakastan aivan täysillä. Edes agility ei oo saanut mua niin syttymään, kuten näyttelyt. Rakastan myös pitkiä metsälenkkejä koirien kans, kun niistä näkee nautinnon saada mennä pitkin teitä, mättäitä ja rapakoita. Hihnalenkit ei oo yhtään niin mukavia, eikä ne kehitäkään lihaksia samalla lailla kuin vapaana metsälenkit tekevät. Siksikin suosin sekä omille koirille että myös kasvateilleni noita vapaana tehtyjä lenkkejä. Joko talvella jäällä, metsässä tai kesällä metsässä. Nyt lähdettävä siivoomaan taloa, sielunmaisemaan uppoutuminen jatkuu myöhemmin...
-Maikki-
]]>
